Keskiviikko 28.10.2020 Simo

Luontokuvaus tuo eteen yllättäviä hetkiä

Jorma Nummela

Luonnonvalokuvaus on parhaimmillaan ennalta arvaamattomien hetkien taltiointia. Etukäteen ei voi tietää, mitä eteen tulee. Toisinaan taas on mielessään suunnitellut jonkin tilanteen, joka ei sitten mene sinne päinkään kuin on ajatellut. Tässä kai onkin luonnonvalokuvauksen viehätys.

Ketunpojat

Auringon ensi säteet luovat valoläikkiään metsän pohjalle. Lämmin päivä on tulossa. Olen jo parina aamuna seurannut kahden ketunpojan toimia tähän samaan aikaan. Ne kaivelevat maata etsien sieltä jotakin suuhun pantavaa. Häviävät hetkeksi näkymättömiin, mutta ilmestyvät taas takaisin. Niiden turkki on märkä yön retkien jäljiltä. Välillä vilahtaa näkyviin myös poikasten emo. Ketunpojat ovat jo yllättävän kookkaita, oikeastaan pikaisesti nähtynä vain emon tuuheampi häntä erottaa sen jälkikasvusta.

Yhtäkkiä ketunpoikien kesken syntyy jotakin riidanpoikasta, ehkä samasta makupalasta. Hampaiden näyttäminen on äreän näköistä, vaikka niiden käyttämiseen ei ehkä olekaan todellista tarkoitusta. Katsellessani myöhemmin tilanteesta saamaani kuvasarjaa näkyy kuinka uhittelevat ilmeet nopeasti vaimenevat. Lopuksi poikaset haistelevat toistensa kuonoa kuin sovun merkiksi. Jotenkin tuo poikasten uhittelusta kertova kuva viehättää minua tavallista enemmän. Tuollaista kuvaa ei saisi yrittämällä, se tulee eteen, jos on tullakseen.

Kettu ja kissa

Muutaman kerran minulle on kerrottu rakkaan kissan häviämisestä ja syypääksi on epäilty kettua. Olen aina todennut, että niin tyhmää kettua tuskin löytyy, että se rupeaa kissaa pyydystämään. Sain mielipiteelleni vahvistusta, kun eräänä aamuna näin yllättäen kissan vaanimassa yhtä edellä mainituista ketuista. Kissa hiipi matalana kasvuston suojassa kohti kettua, joka kaivoi jotakin maasta. Noin kymmenen metrin päästä se hyökkäsi. Kettu syöksyi karkuun häntä pystyssä, eikä sitä enää sinä aamuna näkynyt. Kissa jäi häntäänsä pieksäen paikoilleen. Mikään villikissa tämä ei ollut, sileä ja puhdas turkki kertoi hyvästä hoidosta. Tästä tilanteesta ei valitettavasti jäänyt mitään tallennusta.

Marjaretkellä

Muutama viikkoa sitten olin mustikoita poimimassa. Mukana oli vain normaaliobjektiivilla varustettu kamera, noin varmuuden vuoksi. Painavan teleobjektiivilla varustetun kameran jätin autoon. Ryhtyessäni poimimaan marjoja syöksyy samasta varvikosta pyypoikue lentoon. Emo jää runsaan kymmenen metrin päähän kuivan ja naavaisen kuusen oksalle ihmettelemään minua. Ollapa nyt se toinen kamera mukana! Pyy on vaikea kuvattava, ja tämä veikkonen viipyy nyt yhä oksallaan. Palattuani autolle teen vielä ylimääräisen lenkin nyt pitkäputkisella kameralla varustettuna. Palatessani takaisin autolle makaa polulla suurin koskaan näkemäni vaskitsa. Sen metallinhohtoinen selkä kiiltää upeasti auringon valossa.  No niin, tästä ei nyt taas puolestaan tällä kameravarustuksella saa kunnon kuvaa! Ensin harmittaa, mutta sitten naurattaa. Ei tätä luonnonvalokuvausta saa ottaa liian vakavasti!

Lisää uutisia:

 


 

Tervetuloa palveltavaksi!

 

Käytämme verkkopalvelussamme evästeitä mahdollistaaksemme sinulle parhaan mahdollisen käyttökokemuksen. Hyväksyt tämän jatkamalla palvelumme käyttöä. OK