Maanantai 26.8.2019 Ilma, Ilmatar, Ilmi

Hoivakodin oltava nimensä väärti

Suomi kohahti muutama viikko sitten. Yhtäkkiä julkisuuden valokeila suuntautui hoivakoteihin ja niissä ilmi tulleisiin epäkohtiin. Nyt puhutaan pahimmillaan useista kuolemantapauksista yhdessä ja samassa hoivakodissa lyhyen ajan sisällä.

Suomi kohahti muutama viikko sitten. Yhtäkkiä julkisuuden valokeila suuntautui hoivakoteihin ja niissä ilmi tulleisiin epäkohtiin. Nyt puhutaan pahimmillaan useista kuolemantapauksista yhdessä ja samassa hoivakodissa lyhyen ajan sisällä.

Laineet löivät korkealla. Vaadittiin lisää rahaa valvontaan, syntymätön sote-uudistus sai vettä myllyyn ja omaisia huudettiin apuun pitämään silmällä läheisiään.

Hyvä, että kohistaan. Mutta eihän tässä varsinaisesti mitään uutta ole. Aika ajoin vanhusten kaltoin kohtelu pulpahtaa esille jossain päin maata, ja sitä seuraa valitusten vyöry.

Kysymys kuuluu, miten voi olla mahdollista, että niin on. Miksi mikään ei oikeasti muutu, kun suurin kohu on kohistu?

Eduskuntavaalien alla nokkelimmat ratsastavat nyt Arkadianmäelle vanhusten siivellä. Kaikkein iäkkkäimmät tuskin enää sankoin joukoin äänestävät, mutta heillä on tuntevia omaisia, joiden äänet ovat otettavissa. Jos vanhusten asialla pääsee näköalapaikalle päättämään, pitää asiaa myös ajaa niin, että tuloksia tulee. Äänestäjien pitää olla tässä tarkkana, eikä unohtaa annettuja vaalilupauksia.

Hoivakotien kohdalla puhutaan kauniisti omavalvonnasta. Jos se toimii, pitäisi asioiden olla kunnossa. Toisaalta kuntien pitää valvoa, että sen asukkaista huolehditaan. Ja sitten ovat vielä omaiset. Heilläkin pitäisi olla puhtia katsoa suvun vanhimpien hyvinvoinnin perään.

Jos kaikki osatekijät ovat kohdillaan, ei hätää pitäisi olla. Aina joku puuttuu, jos epäkohtia ilmenee. Näin on luultavasti vain ihannetilanteessa, johon meillä Suomessa on vielä selvästikin matkaa. Jostain syystä vanhuksia ei meillä oikein arvosteta. Heidät on niin kovin helppoa unohtaa koteihinsa, hoivakotien seinien sisälle tai vuodeosastojen lupapaikoille. Joku muu huolehtii – tai sitten ei.

Jokaisella suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnan kasvatilla pitää olla sisäänrakennettuna ajatus siitä, että ihminen on aina hyvän hoivan arvoinen. Myös vanhana, väsyneenä ja sairaana, työnsä tehneenä ja perheensä kasvattaneena.

Hoivakodeissa, ovat ne sitten julkisen puolen tai yksityisen toimijan ylläpitämiä, pitää toimia yksiselitteisesti sillä ajatuksella, että jokainen ihminen tarvitsee myös elämänsä lopussa hoivaa, huolenpitoa ja rakkautta. Voi olla, että kaikki ihmiset eivät ole saaneet niitä edes aiemmin elämässään, mutta silti tuota kaikkea voi saada osakseen elämänsä loppuaikoina hoivakodissa. Miksi ihmeessä noita vanhusten viimeisten vuosien asuinsijoja muuten ylipäätään hoivakodeiksi kutsuttaisiin?

Asenne ratkaisee, myös hoitoalalla. Ja kyky asettua toisen ihmisen asemaan.

Voimansa tunnnossa olevan aikuisen on hyvä joskus miettiä, haluanko minä hyvää ruokaa, päiväkahvit ja pullan, pehmeän petin ja puhtaat lakanat, toisen ihmisen auttamaan pesulle ja vessaan, puhtaat vaipat, kammatut hiukset ja leikatut varpaankynnet, siistit ja sopivat vaatteet, raitista ilmaa ja keväistä linnunlaulua ja ystävällistä seuraa vielä silloinkin, kun olen niin vanha, etten jaksa enää itse noista asioista huolehtia.

Olisi kiinnostavaa tavata sellainen ihminen, joka väittää, ettei noista mitään halua tai tarvitse.

Minna Mäkelä
minna.makela@urjalansanomat.fi

Aiempia pääkirjoituksia:

 

Viikon kysymys

Aiotko aloittaa uusia harrastuksia?
Ilman muuta
60%
Vanhat riittää
30%
En harrasta
10%
Ääniä yhteensä: 10

 

Tervetuloa palveltavaksi!

Toimittajahaku

Osuuspankki logo

Urjalan paksuin puu kisa

 

Käytämme verkkopalvelussamme evästeitä mahdollistaaksemme sinulle parhaan mahdollisen käyttökokemuksen. Hyväksyt tämän jatkamalla palvelumme käyttöä. OK