Tiistai 25.6.2019 Uuno

Ystävyys kannattelee kaikissa ikävaiheissa

Lasten leikkejä on viime vuosiin saakka taidettu pitää vähän turhana touhuna. Kun lapset ovat leikkineet keskenään, he ovat olleet niin sanotusti aikuisten jaloista pois. Viime vuosina asenne leikkiä kohtaan on muuttunut. Nyt huolestutaan lapsista, jotka eivät osaa leikkiä.

Lasten leikkejä on viime vuosiin saakka taidettu pitää vähän turhana touhuna. Kun lapset ovat leikkineet keskenään, he ovat olleet niin sanotusti aikuisten jaloista pois. Viime vuosina asenne leikkiä kohtaan on muuttunut. Nyt huolestutaan lapsista, jotka eivät osaa leikkiä.

Leikin avulla lapsi harjoittelee toiminnan kautta taitoja elämää varten. Leikkitaitojen hukassa olemisesta syyttävä sormi osoittaa usein kohti videopelejä. Silloin, kun olin lapsi, tuo sormi osoitti kohti televisiota, josta ei edes tullut lastenohjelmia kuin muutama tunti päivässä. Jos televisiota sen jälkeen halusi katsoa, oli tyytyminen uutisiin, luontodokumentteihin tai tietovisoihin. Ehkä kuitenkin on niin, että aina on ollut lapsia, joille leikin taidot eivät ole olleet sisäänrakennettuja.

Nautin siitä, kun saan seurata oman lapseni leikkejä. Leikki-ikäiselläni leikkitaidot ovat onneksi olleet aina hyvät. Legoista syntyy erilaisia maailmoja tuosta vaan ja välillä tekaistaan kaverille kortti. Se, että lapsi tekee kaverilleen oma-aloitteisesti kortin ja haluaa kutsua ystäviä kylään ja kyläillä itsekin, on erityisen mieltälämmittävää.

Lasten ystävyyssuhteiden merkitystä on alettu myös korostaa aivan viime aikoina. Muistan, kuinka kouluampumistapausten jälkeen alettiin miettiä, mitä se merkitsi, että ampujalla ei ollut ollut yhtään ystävää. Tästä mielestäni alkoi yleinen keskustelu asiasta. Lasten on saatava peilata itseään muihin saman ikäisiin, pelkät aikuiskontaktit eivät oikeastaan riitä.

Yhteenkuuluvuuden tunne on tärkeää lapselle, aivan samoin kuin aikuisellekin. On tärkeää saada kuulua joukkoon. Ja aivan samoin kuin aikuisiakin, ystävät kannattelevat myös lapsia. Tälläkin viikolla kuuntelin, kuinka takapenkiltä kuului viisivuotiaiden kaverusten ajatustenvaihtoa niinkin kipeästä aiheesta kuin vakava sairastuminen ja kuolema. Asiat olivat koskettaneet kummankin keskustelijan perheitä kuluneilla viikoilla.

Sivusta seuraavana aikuisena mietin, kuinka hienoa on, että lapsi osaa sanoittaa kipeitä asioita. Ja että asioiden sanominen toiselle saman ikäiselle, vertaiselle on ihan eri asia, kuin se, että toinen osapuoli olisi aikuinen.

Ei takapenkillä aina olla vakavia, välillä siellä myös hirnutaan ja tuotetaan painokelvotonta puhetta.

Lasten kaverisuhteiden kehittymistä kannattaa tukea, vaikka välillä palkka- ja kotitöiden paineessa kaverusten riehakkaiksi yltyvien leikkien suitsiminen saattaakin tuntua ylimääräiseltä painolastilta. Eikä aikuistenkaan pitäisi unohtaa leikin taitoa ja ystäviä. Yksin on kurja kulkea.

Heli Lehtelä
heli.lehtela@urjalansanomat.fi

Aiempia pääkirjoituksia:

Viikon kysymys

Haittaako, jos kokko jää polttamatta?

 


Tervetuloa palveltavaksi,
napsauta mainosbanneria!

 

Käytämme verkkopalvelussamme evästeitä mahdollistaaksemme sinulle parhaan mahdollisen käyttökokemuksen. Hyväksyt tämän jatkamalla palvelumme käyttöä. OK