Lauantai 21.9.2019 Mervi

Syyttelystä sovintoon

Lauantaina tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomessa alkoi kansallinen murhenäytelmä; sisällissota.

Lauantaina tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomessa alkoi kansallinen murhenäytelmä; sisällissota.

Halusin ymmärtää tuon ajan tapahtumia paremmin. Haastatellessani professori Juhani Piilosta aiheesta, minulle valkeni, miten suuressa määrin maailmanpolitiikka vei sata vuotta sitten juuri itsenäistynyttä Suomea. Se vaikutti aivan tavallisten urjalalaistenkin elämään. Ihan jokaisen, joka täällä sata vuotta sitten asui.

Muualla vedeltiin naruista, täällä tehtiin, kuten käskettiin. Kapinalta ei olisi Urjalassa voitu välttyä. Käytän sanaa kapina siksi, että professorin mukaan tuon ajan ihmiset käyttivät sitä luontevasti, riippumatta siitä edustivatko he punaisia vai valkoisia. Vain lakimiehet eivät puhuneet kapinasta. Lainopillisesti kapinointi tarkoitti muunlaista toimintaa. Vasta myöhempinä aikoina on alettu pohtia sanan olleen halventava. Tästä ei siis ole ollut kysymys.

Me nykyihmiset teemme tulkintojamme tässä paikassa ja ajassa, etäisyyden päästä. Menneisyys on usein myös nykypolitiikan väline. Yritämme ymmärtää asioiden kulkua, pureskelemme sanoja, syyllistymme saivarteluunkin. Tai yritämme olla niin neutraaleja, että väännämme lauseet ja sanat hajuttomiksi ja mauttomiksi. Unohdamme kontekstin, sen että nyt on nyt ja silloin oli silloin.

Monet meistä sanovat, että kapinaa ei ole käsitelty riittävästi. Tuota sotaa, josta on tehty hyllymetreittäin tutkimuksia sekä liuta elokuvia ja kirjoja. Tavallaan näin kuitenkin on.

Tietyistä asioista on vaiettu. Suvun ja perheen tarinat on jaettu vain lähipiirissä, julkisesti niitä ei juuri ole kerrottu. Tai pitäisi varmaan sanoa: niistä ei ole voinut puhua rakentavassa hengessä. Tutkimus ja taide ovat tarjonneet ne välineet, joiden kautta sotaa on voitu käsitellä ilman riidanhaastamista.

Nyt kun aikaa on kulunut ja sata vuotta sitten eläneet henkilöt ovat poissa, haluamme ymmärtää paremmin. Harvoilla meistä on enää sukujuuret, jotka ovat vain puhtaan valkoiset tai kirkkaanpunaiset. Suvut ja perheet ovat yhdistyneet ja perimämme alkaa olla vaaleanpunaista.

Ehkä nyt olisi jo mahdollista jakaa julkisesti oman perheen ja suvun kohtaloita ja kirjoittaa tarinoita muistiin. On kuitenkin muistettava, että nämä tarinat eivät edusta tieteellistä totuutta, vaan muistuttavat myyttejä ja kansanrunoutta kertoen useimmiten väritettyä totuutta. Silti ne ovat tärkeitä ja kiinnostavia sellaisina kuin ovat.

Kirkkoherra Timo Kumpunen tarjoaa omassa haastattelussaan mahdollisuutta tarinoiden kertomiselle ja kuulemiselle. Sodan trauma oli aikansa sukupolvelle valtava, eivätkä sen aiheuttamat haavat ole vieläkään täysin arpeutuneet. Yrittäisimmekö kuitenkin jo ymmärtää? Osaisimmeko keskustella ja surra yhdessä ilman syyttelyä? Ja eheytyä.

Heli Lehtelä
heli.lehtela@urjalansanomat.fi

Aiempia pääkirjoituksia:

 

Viikon kysymys

Aiotko aloittaa uusia harrastuksia?
Ilman muuta
60%
Vanhat riittää
30%
En harrasta
10%
Ääniä yhteensä: 10

 

Tervetuloa palveltavaksi!

Toimittajahaku

Osuuspankki logo

Käytämme verkkopalvelussamme evästeitä mahdollistaaksemme sinulle parhaan mahdollisen käyttökokemuksen. Hyväksyt tämän jatkamalla palvelumme käyttöä. OK