Torstai 14.12.2017 Jouko

Kolumni: Terveisiä Berliinistä!

KoSiitä on 23 vuotta, kun edellisen kerran kävin Berliinissä. Olin silloin 19-vuotias, vasta lukiosta päässyt ja maailman tarjoamia kokemuksia ahnaasti hamuava nuori nainen. Lähdin Halkivahasta Hampuriin au pariksi kolmilapsiseen perheeseen hoitamaan taloustöitä ja pitämään seuraa koulusta kotiin tuleville lapsille.

Siitä on 23 vuotta, kun edellisen kerran kävin Berliinissä. Olin silloin 19-vuotias, vasta lukiosta päässyt ja maailman tarjoamia kokemuksia ahnaasti hamuava nuori nainen. Lähdin Halkivahasta Hampuriin au pariksi kolmilapsiseen perheeseen hoitamaan taloustöitä ja pitämään seuraa koulusta kotiin tuleville lapsille.

Berliiniin päädyin, kun ajoimme ystävien kanssa yhtenä huhtikuun iltana Leningrad Cowboysien ja Puna-armeijan kuoron konserttiin. Ilta oli viihdyttävä ja vuosi kaikkiaan kasvattava kokemus, mutta eihän sitä silloin ymmärtänyt, miten isoja muutoksia saksalaiset kävivät läpi. Monet näkivät sukulaisensa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, uusi yhteiskuntajärjestys toi vapauden, mutta myös työttömyyden, ulkopuolisuuden tunteen ja arvottomuuden kokemuksia. Tästä kaikesta olin autuaan tietämätön omassa nuoruuden ja vapauden tunteen huumassani.

Nyt vanhempana ja kenties vähän viisaampana oli hyvä palata Berliiniin uudelleen. Yllätyin, miten tasa-arvoinen Berliini on. Muihin saksalaisiin kaupunkeihin verraten kaupunki näyttäytyi rauhallisena, vaatimattomana ja ystävällisenä. Suomalaisena berliiniläiseen elämänmenoon olisi varmasti helppo sujahtaa. Tietysti historia on läsnä kaikkialla.

Berliner Unterwelt tarjosi autenttisen kokemuksen yhdessä parhaiten säilyneestä pommisuojasta Gesundbrunnen-metroaseman yhteydessä ja DDR-museoon oli dokumentoitu itäsaksalaisten arkea. Stasin toimista kyseisessä museossa ei juuri kerrottu. Museo keskittyi arjen kuvaamiseen ja sosialismin vaikutukseen, niin koulutukseen, työntekoon kuin harrastuksiinkin liittyen. Kuvaukset arkisten hyödykkeiden niukkuudesta eivät kovin paljoa poikenneet suomalaisesta elämänmenosta 60- ja 70-luvuilla. Kulutuselektroniikka oli meilläkin kallista ja vain harvojen ulottuvissa, ruoka oli hyvin tasa-arvoista ja valikoima niukkaa. Onneksi meillä oli vapaus ja tunne kuulumisesta länteen.

Muutamassa päivässä ei paljoa ehdi nähdä, etenkin kun päiviä ei sovi ahtaa täyteen ohjelmaa, mutta vapauttavan vaeltelun ja ihmisten katselun ohessa sain tärkeän muistutuksen siitä, miten hienoa on olla osa eurooppalaista yhteisöä. Saksassa on opittu virheistä ja yhteiselo erilaisista kulttuureista tulevien ihmisten kanssa on mutkatonta. Ystävällisyys, toisten huomioiminen ja arvostus vie ihmiskuntaa eteenpäin. Hymyillään kun tavataan – Auf wiedersehen!

Niina Hietalahti

Kolumni on julkaistu Urjalan Sanomissa 28.9.2017

Lisää uusi kommentti

Lisää lyhyitä uutisia:

Viikon kysymys

Oletko hankkinut joululahjoja?

 


Tervetuloa palveltavaksi,
napsauta mainosbanneria!